Kun motivaatio ja ispiraatio hatkat ottivat

Tämä kirjoitus menee jokseenkin ohi aiheen, mutta koska opiskelu ja raha kuitenkin liittyvät etäisesti toisiinsa niin päätän nyt kuitenkin julkaista tämän.

Olen ihan viime aikoina havahtunut siihen, että joku osa itsestäni on palaamassa. Olen intoutunut lukemaan ammatillista kirjallisuutta, itsensä kehittämiseen liittyviä juttuja, käsitellyt tunnelukkoja ja kerrassaan ahminut uutta tietoa pään täyteen. Mieli on täynnä uusia ideoita liittyen uraan, opintoihin, töihin, talouteen ja ihan koko elämään! Mietin, miten luovin kohti sellaista elämää, jonka koen miellyttäväksi ja tavoittelun arvoiseksi. En edes oikein vielä tiedä mitä kaikkea haluan elämässä kokea ja saavuttaa, niin olen pyrkinyt etsimään niitä vastauksia kysymyksiin aktiivisesti. Lähes kuollut sisäinen motivaatio on heräämässä ja se tuntuu äärettömän hyvältä.

Henkisesti raskaat opiskeluvuodet söivät minusta inspiraation oppia uutta. Jatkuva informaatiotulva, vaikkakin aiheesta jonka koen kiinnostavana, ajoi minut aika ahtaalle ja koen olleeni vahvasti epämukavuusalueella etenkin pari vikaa opiskeluvuotta. En vielä oikein osaa sanoa koko syytä siihen, miksi päätoiminen opiskelu lamaannutti minut ja rämmin tutkinnon läpi aika väkipakolla. Inspiraatio ja halu oppia jäivät jonnekkin kauas taakse kun nettosin keskinkertaisia numeroita kursseista, joita kohtaan en tuntenut kuin pyhää vitutusta. Opiskelu oli pakkopullaa, enkä itse oikein voinut määritellä etenemistahtia. Purkitin kursseja täydessä aivosumussa ja ainoana kantavana ajatuksena se, että joskus tämäkin paska loppuu. Ja loppuihan se, kun sain paperit alkuvuodesta kouraan. Helpotus.

Minun elämäni oli ja on jokseenkin normaalia monella mittarilla. Vuosiin ei sisältynyt mitään erityisiä vastoinkäymisiä tai mitään konkreettista syytä, miksei suksi luistanut. Jokainen luentopäivä tuntui tuomion lusimiselta ja vallitseva olotila oli jokseenkin se, ettei jaksaisi edes yrittää kiinnostua. Jonkinlaista masennusta - ehkäpä? Vapaa-aika maistui kyllä hyvältä, että ei koko elämä sentään ihan harmaata ollut. Mutta opintojen suhteen kunnianhimo muuttui epätoivoiseksi räpeltämiseksi.

Olen viime aikoina pyöritellyt tätä opiskelumörköä päässäni siksi, että syksyllä opinnot taas jatkuvat. On jotenkin ristiriitaista että haluan saada korkeakoulututkinnon valmiiksi, mutta samalla ahdistun kun ajattelen kokopäiväistä opintojen parissa puurtamista. Pidän opintojani kiinnostavana niin kauan kunnes jokin lamaannuttaa minut ja alan enemmänkin vihaamaan koko yliopistoa.

Ehkä seuraavat piirteet minussa edesauttavat ahdingon syntymistä:

- Olen introvertti, to-del-la introvertti. Opiskeluun liittyy niin paljon muutakin kuin vaan se uuden oppiminen: uudet opiskelukaverit, vaihtuvat luennoitsijat, paine ryhmäytyä. Mun päässä pyörii aamuisin että apua, onkohan joku mun tuttu jo luentosalissa, onkohan sen vieressä tyhjää vai istunko tuntemattoman viereen, millainenkohan luennoitsija on, mitä teen tauolla, mitä ihmiset ajattelee musta?

- Tämä nyt on muotia, mutta tunnistan itsessäni erityisherkkyyden piirteitä. Se, että on pakko olla keskellä ihmismassaa ja puheensorinaa on oikeasti minusta aika ahdistavaa ja kuluttavaa. On pakko olla koko ajan skarppina, vaikka aivot huutavat apua ja käskevät vetäytymään hiljaiseen nurkkaan. Se väsyttää pahemmin kuin maratonin juokseminen (no, en ole maraa juossut oikeasti joten en ihan totuutta tiedä).

- Jatkuva informaatiotulva. Ei ole sellaista hetkeä kun voisi taputtaa itseään olalle ja sanoa että hienoa, nyt sisäistän opetetut asiat hyvin ja voin olla hetken tyytyväinen. Vähän kun saa jostain ajatuksesta kiinni niin tuutista tulee vaan lisää opeteltavaa, eikä oikein voi pysähtyä hengähtämään hetkeksikään. Aivot pitää olla jatkuvasti surraamassa.

(tästä tulee ihan kilometripostaus, mutta antaa tulla...)

Nämä ovat sellaisia piirteitä, jotka eivät valitettavasti ihan sovi tähän nykymaailmaan. Tavallaan koen kuitenkin olevani joustava ja mukautumiskykyinen niin halutessani. Ne asiat vievät silti mehut aivan täysin ja jos sitä mukautumiskykyä joutuu venyttämään äärimmilleen joka päivä, kumilanka katkeaa ja lamaannun. Inspiraatio valuu minusta ulos, enkä saa itsestäni irti mitään luovaa. Opiskelu muuttuu pakkopullaksi ja selviytymiseksi enkä osaa nauttia saavutuksistani. En usko, että ulkopuoliset ihmiset huomaavat näitä piirteitä minusta. Olen loistava pitämään yllä kulissia ja varmaankin monet ajattelevat minusta että olen se nauravainen läppää heittävä tyyppi, joka on aina hyvällä tuulella. Siksi se ehkä monien silmään näyttää vaan laiskuudelta kun en pysty antamaan kaikkeani.

Lopputulos on siis se, että minä väsyn lähinnä siitä kaikesta muusta, joka linkittyy vahvasti opiskeluun. Uuden oppiminen on minusta ihan mielettömän kivaa, mutta se kaikki muu... Se kuluttaa minua ihan valtavasti. Siitä syystä olen luopunut kokonaan ajatuksesta että jatkaisin syksyllä päätoimisena opiskelijana. Jatkan mielummin tutussa työympäristössä ja teen opintoja sivutoimisesti ja omaan tahtiin. Silloin voin himmata kun siltä tuntuu.

Tähän loppuun siis todettakoon, että tasan vuosi sitten päättyi yksi opiskelutaival ja vasta nyt koen inspiraation sisälläni heränneen ja opiskelukrapulan väistyneen. Tilasin Adlibriksesta pari kiinnostavaa kirjaa (Aki Hintsa: Voittamisen anatomia ja Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni) ja aloin tehdä Helsingin yliopiston tarjoamaa verkkokurssia "Elements of AI" oppiakseni tekoälyn perusteita. Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta! Mieli on pitkästä aikaa kirkas ja aivot valmiina vastaanottamaan tietoa.

En minä oikein tiedä mikä tämän purkautumisen pointti on tai saiko kukaan edes kiinni punaisesta langasta, mutta olisi kiva kuulla kokeeko joku muu samalla tavalla asioita?

Se tunne kun pyrit uratykiksi mutta pääkoppa on jotenkin epäsopiva tavoitteisiin nähden...