Olen alusta asti tiennyt, mitä fiksu taloudenpito on. Se tarkoittaa ylijäämäistä tiliä joka kuukausi. Ylijäämä toteutetaan sillä, että ruokakaupassa tehdään fiksuja ja edullisia valintoja, turhuuksiin ei tuhlata, rahaa ei kaadeta kurkusta alas ja oma maksukyky pidetään mielessä kun kaverit taas kymmenettä kertaa pyytää johonkin hiihtolomareissulle Lappiin. Ylijäämällä toteutetaan puskuri yllättäviä menoja varten, jolloin uuden pesukoneen ostaminen ei vaikuta kuukausibudjettiin. Kun tulot kasvaa, puskuri kasvaa. Aika yksinkertaista, eikö?
Silti itse toteuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta ajoittain. Ulkoiset paineet ajaa jatkuvasti kuluttamaan ja oman tarpeen ja halun erottaminen tuntuu ihan äärimmäisen vaikealta. Olen hifistellyt ruokakaupassa, ostanut kasoittain turhia vaatteita ja kenkiä ja lähtenyt reissuihin, joihin ei ole oikeasti ollut rahaa. Omaksi onnekseni matkalle ei ole sattunut vielä yhtäkään (!!) hajonnutta pesukonetta, koska ne olisivat väärällä hetkellä saaneet budjetit heittämään volttia ja aikaiseksi ihan oikeita ongelmia.
Tulojen kasvaessa menot ovat kasvaneet, mutta ei niinkään säästäminen. Onnea on etsitty materiasta, mutta eipä sitä sieltä ole lopulta löytynyt. Lähinnä ostoskrapula ja morkkis. Sekin kertoo siitä, että olen jatkuvasti tiennyt kuinka typerästi hoidan talouttani. Miksi ryhtiliike on silti ollut niin vaikeaa? Samalla olen ollut kova tyttö moralisoimaan muita, ikään kuin oma rahankäyttöni olisi ollut mitenkään esimerkillisellä tasolla…
Olen nyt ollut aikalailla 2,5 kuukautta ostamatta mitään turhaa. Tuntuu kuin olisi tiukalla dieetillä, vaikka oikeasti haluan että tästä tulee elämäntapa. Että tämä kestäisi nyt ja aina, sillä miksi haalia turhaa tavaraa ympärilleen? Opettelen tunnistamaan tarpeen ja jättämään kaiken muun ostamatta. Kyllä tämän päätöksen kanssa saa useamman kerran viikossa painia, mutta jo tässä ajassa olen saanut konkreettisesti nähdä, kuinka paljon budjetointi ja järkevöittäminen on rauhoittanut mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti